— Äitini pyytää teitä saapumaan.
— Kreivitär Morcerfkö? Monte-Cristo vavahti.
— Voin mainita teille, sanoi Albert, — että kreivitär puhuu kanssani aivan avomielisesti. Ellette ole tuntenut sympaattisia ajatuksiamme, puuttuu teiltä koko herkkyys, sillä neljään päivään emme ole puhuneet muusta kuin teistä.
— Minustako? Tuotatte sillä minulle aivan liian suuren kunnian.
— Se kuuluu teidän etuoikeuksiinne, kun kerran olette elävä arvoitus.
— Olen siis äidillennekin arvoitus? Toden totta luulin häntä niin järkeväksi, ettei hän antautuisi tuollaisten kuvitelmien valtaan.
— Te olette arvoitus, herra kreivi, arvoitus kaikille, arvoitus äidilleni yhtä hyvin kuin muillekin, olette yhä vielä selittämätön. Mutta rauhoittukaa. Äitini ihmettelee vain yhtä seikkaa: kuinka voitte näyttää niin nuorelta. Luulenpa todellakin, että kun kreivitär G… pitää teitä lordi Ruthwenina, luulee äitini teitä Cagliostroksi tai kreivi Saint-Germainiksi. Eihän se ole ihmekään, sillä onhan teillä edellisen filosofinen kivi ja jälkimmäisen älykkyys.
— Kiitän teitä, että olette tästä edeltäpäin ilmoittanut, hymyili kreivi. — Koetan tehdä kaiken voitavani vastatakseni näitä arveluja.
— Tulette siis lauantaina?
— Tulen, koska rouva Morcerf pyytää.