Hyvästi!
Henrik."
XX LUKU.
Setä.
Cécile sai tämän kirjeen neljä päivää sen jälkeen kuin se oli kirjoitettu. Englannin rannikko oli siis jo kaksi päivää sitten kadonnut Henrikin näkyvistä. Tällä hetkellä hän purjehti aavalla merellä näkemättä muuta kuin vettä ja taivasta vain. Luettuaan kirjeen Cécile, lankesi polvilleen ja rukoili Jumalaa lemmittynsä puolesta.
Sitten hänen ajatuksensa siirtyivät siihen osaan Henrikin kirjeestä, missä oli puhe Duvalin perheestä. Henrik oli kääntynyt herra Duvalin puoleen tietämättä mitään Edvardin suhteista Cécileen eikä hän aavistanutkaan, että Cécile juuri oli se tyttö, johon Edvard oli luullut olevansa sidottu ja jolle hän ei tahtonut olla uskoton, vaikka hän rakastikin toista. Jalosti hän olisi uhrannut koko elämänsä onnen pysyäkseen sanassaan. Cécile riensi silloin kirjoituspöytänsä ääreen ja innostuksensa ensi hetkessä hän kirjoitti rouva Duvalille pitkän kirjeen, missä hän uskoi vanhalle ystävättärelleen kaikki sydämensä salaisuudet, sanoen häntä äidikseen. Niin herkkä Cécile oli innostumaan kaikesta, mikä oli jaloa ja ylevää.
Tämän tehtyään hän tarttui jälleen työhönsä, morsiuspukunsa kirjailemiseen, josta oli tullut hänen yksinäisen elämänsä ainoa ilo ja virkistys. Markiisittaresta hänellä ei ollut mitään seuraa. Tämä jatkoi yhä entistä elämäänsä viettäen aamupuolen kokonaan vuoteessa, missä hän luki tai luetti itselleen romaaneja, ja sulkeutuen loppupäiväksi omaan huoneeseensa välittämättä vähääkään lapsenlapsensa seurasta. Ruokahetket vain olivat heille yhteisiä. Heidän luonteissaan olikin niin suuri ero, etteivät he voineet lähestyä toisiaan. Toisen nautinnot ja toimet olivat kaikki henkisiä, toisen aistillisia, toinen arvosteli kaikki sydämen, toinen kylmän järjen kannalta.
Lapsi parka vietti yksinäiset päivänsä seuraamalla ajatuksissaan, kartta edessään, tuota pientä aaltojen pieksämää laivaa, joka purjehti uutta maailmaa kohti. Hän oli aivan selvillä siitä, ettei voinut saada Henrikiltä tietoja ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua. Hän ei siis odottanut mitään kirjettä, mutta sittenkään hän ei voinut olla säpsähtämättä joka kerta, kun hän kuuli ovikelloa soitettavan. Hetken aikaa neula silloin vapisi hänen sormissaan, kunnes tulijan astuttua sisään hän näki, ettei tällä ollut Henrikin kanssa mitään tekemistä. Silloin hän taas huoaten kumartui työtään jatkamaan.
Ääretöntä kärsivällisyyttä, taitoa ja aistia tämä työ vaati. Kirjaus ei ollut tavallista yksinkertaista laatua; se oli taiteellista korko-ompelua. Kukat, vaikkakin värittömät, niinkuin kukat vihille astuvan neitosen kruunussa tai hautaan laskettavan kuolleen kädessä, olivat täynnä eloa. Jokainen niistä oli hänelle ystävä lapsuuden ajoilta, ja ommellessaan hän puheli niille menneistä onnen päivistä.
Eräänä aamuna, istuessaan tapansa mukaan työ kädessä, hän taaskin säpsähti ovikellon soidessa ja säpsähti vielä enemmän kuin ennen, sillä soittamistavasta hän luuli tuntevansa kirjeenkantajan. Hän juoksi itse avaamaan, ja kirjeenkantaja astui sisään. Kirje oli hänelle, ja osoite oli Henrikin kirjoittama. Se oli Le Havressa leimattu.