— Mitä sanottekaan?
— Sanon, etten ole voinut pelastaa herra Kornelius ja herra Jan de Wittiä, ja tahtoisin nyt pelastaa teidät. Mutta kiiruhtakaa! Isäni jo tointuu, hetken kuluttua hän avaa silmänsä, ja silloin on liian myöhäistä. Te epäröitte?
Itse asiassa tuijotti Kornelius liikkumatonna Rosaan, mutta hän ei näyttänyt tajuavan hänen sanojansa.
— Ettekö te ymmärrä? kysyi tyttö kärsimätönnä.
— Varsin hyvin, mutta…
— Mitä sitten?
— En tahdo noudattaa neuvoanne. Te joutuisitte siitä syytteeseen.
— Mitä sillä olisi väliä? lausui Rosa punehtuen.
— Kiitän teitä, lapseni, lausui Kornelius, — mutta minä jään tänne.
— Te jäätte tänne! Oi Jumalani, Jumalani! Ettekö te sitten ymmärrä että teidät tuomitaan … tuomitaan kuolemaan, kuolemaan mestauslavalla, — ja kenties teidät murhataan ja silvotaan palasiksi kuten herra Jan ja herra Kornelius! Taivaan tähden, elkää välittäkö minusta, vaan paetkaa tästä huoneesta. Tämä tuottaa onnettomuutta de Witteille!