— Mitä tarkoitatte, kaunis lapsukaiseni? kysyi Kornelius.
— Tuomari, joka huomenna tulee teitä tutkimaan, kävi tänään tiedustelemassa, missä huoneessa te olette. Kuullessaan teidän olevan herra Kornelius de Wittin kammiossa hän nauroi tavalla, joka saattoi minut arvelemaan, ettei teillä ole hyvää odotettavissa.
— Mutta, kysyi Kornelius, — mitä voivat he minulle tehdä?
— Näettekö nuo luurangot?
— Mutta en ole tehnyt mitään rikollista, vastasi Kornelius.
— Olivatko sitten nuo rikollisia, jotka riippuvat tuolla runneltuina, silvottuina?
— Olette oikeassa, sanoi Kornelius synkistyen.
— Yleinen mielipide vaatii teidän julistamistanne syylliseksi, jatkoi Rosa. — Mutta olittepa syyllinen tai syytön, niin tutkitaan asianne huomenna, ja ylihuomenna on tuomionne langennut. Nykyisin ei vitkastella.
— Mitä tarkoitatte tuolla puheellanne, neiti?
— Tarkoitan sitä, että minä olen yksin ja olen heikko. Isäni on tainnoksissa, koiralla on kuonokoppa, eikä siis mikään estä teitä pakenemasta. Siis — pelastakaa henkenne — se on neuvoni!