— Entä pappi, josta oli puhe?
— Olen palvellut Jumalaa kaiken ikäni. Olen kunnioittanut häntä ihailemalla hänen kättensä tekoja, olen tyytynyt hänen tahtoonsa. Jumalan täytyy olla suopea minua kohtaan. Siis en halua pappia. Haluaisin vain Jumalan kunniaksi vielä saada erään tehtävän suoritetuksi. Auttakaa minua, rakkaani, toteuttamaan tuo viimeinen ajatukseni!
— Oi herra Kornelius, puhukaa, puhukaa! huusi tyttönen kyynelten vallassa.
— Ojentakaa minulle kaunis kätösenne, lapseni, ja luvatkaa olla nauramatta.
— Nauramatta! huudahti Rosa epätoivoisena, — nauramatta — tänä hetkenä! Ettekö sitten ole luonut katsettakaan minuun, herra Kornelius!
— Olen katsellut teitä, Rosa, sekä ruumiillisilla silmilläni että sieluni silmillä. En ole vielä koskaan nähnyt ihanampaa naista, en puhtaampaa mieltä. Ja jos en enää katso teihin tämän hetken jälkeen, niin suokaa se minulle anteeksi. Kun minun on eroaminen elämästä, haluaisin tehdä sen sitä surematta.
Rosa vavahti. Vangin puhuessa löi Buitenhofin tornikello yksitoista.
Kornelius ymmärsi hänen ajatuksensa.
— Niin, Rosa, lausui hän, — olette oikeassa, meidän täytyy kiiruhtaa.
Ja hän veti kolme paperiin käärittyä sipulia esiin poveltaan, jonne oli ne piilottanut, kun ei enää tarvinnut pelätä ruumiintarkastusta.