— Elkää itkekö noin, Rosa, lausui vanki. — Kyyneleenne järkyttävät mieltäni paljoa kiihkeämmin kuin lähestyvä kuolemani. Tehän tiedätte, että mitä viattomampi vanki on, sitä tyynemmin hän voi kuolla, ja hän kuolee ilolla, kun saa kuolla marttyyrinä. Elkää itkekö enää, vaan lausukaa minulle toivomuksenne, kaunis Rosani!
Tyttö lankesi polvilleen.
— Antakaa anteeksi isälleni! lausui hän.
— Isällenne? kysyi Kornelius hämmästyneenä.
— Niin, hän on ollut niin kova teitä kohtaan. Mutta hän on luonnostaan sellainen, hän on sellainen kaikille, eikä erityisesti teille.
— Hän on saanut rangaistuksensa, rakas Rosa! Tuo tapaturma oli liiankin ankara rangaistus, ja minä annan hänelle kaikki anteeksi.
— Kiitän teitä! lausui Rosa. — Ja nyt, sanokaa te vuorostanne, voinko tehdä teille jonkun palveluksen?
— Voitte kyllä, rakas lapseni, vastasi Kornelius lempeästi hymyillen. — Te voitte pyyhkiä kyyneleet kauniista silmistänne.
— Mutta enkö voi tehdä mitään teidän hyväksenne…
— Sen, jolla on enää tunti elettävänä, pitäisi olla paha aineellisuuden orja halutakseen vielä jotakin, rakas Rosa.