— Tuhat tulimaista! huudahti Kornelius. — Ellen erehdy, löi kello kymmenen jo ainakin kaksikymmentä minuuttia sitten. Minun täytyy pitää kiirettä.
— Niin, herra, päästäksenne sovintoon Jumalan kanssa, sanoi kirjuri, kumartaen maahan saakka, — ja te voitte antaa käskeä luoksenne minkä papin tahdotte.
Näin sanoen hän peräytyi huoneesta, ja virkaatekevä vanginvartija seurasi häntä sulkeakseen oven. Mutta valkoinen vapiseva käsivarsi laskeutui hänen ja raskaan oven väliin.
Kornelius ei nähnyt muuta kuin valkoisilla pitseillä koristetun kultapäähineen, jommoisia kauniit friisittäret tapasivat käyttää, ei kuullut muuta kuin kuiskeen vanginvartijan korvan juurelta. Mutta vanginvartija pani raskaat avaimensa valkoiseen käteen, joka oli ojennettu häntä kohden, ja laskeuduttuaan muutamia astuimia alemmaksi hän istuutui portaille, vartioiden niiden yläpäässä, kuten koira alhaalla.
Kultapäähine käännähti ja Kornelius näki nyt kauniin Rosan itkettyneet kasvot ja kyyneltyneet siniset silmät.
Tyttönen lähestyi Korneliusta kädet povelle puserrettuina.
— Oi herra, herra! lausui hän.
Muuta ei hän saanut sanotuksi.
— Kaunis lapseni, lausui Kornelius liikutettuna, — mitä haluatte minulta? Minun täytyy tunnustaa että kykyni auttaa nyttemmin on varsin vähäinen.
— Oi herra, tulen pyytämään teiltä armoa meille, lausui tyttö, kohottaen kätensä puolittain Korneliusta kohden, puolittain kohden taivasta.