— Kyllä … voi herra! sopersi tyttönen päätään kohottamatta. — Teen kaikki mitä olette käskenyt. Mutta naimisiin en voi mennä, sillä se … se on aivan mahdotonta, vannon sen!
Ja hän kätki vavahtelevalle povellensa Korneliuksen antaman kalliin aarteen.
Melu, jonka Kornelius ja Rosa olivat kuulleet, johtui siitä, että virkakirjuri saapui noutamaan tuomittua, seurassaan teloittaja ja sotamiehiä, joiden piti muodostaa vartiojoukko mestauslavan ympärille, sekä linnan palvelusväkeen kuuluvia uteliaita katselijoita.
Osottamatta heikkoutta tai kerskailevaa rohkeutta otti Kornelius heidät vastaan pikemmin ystävinä kuin vihollisina ja tyytyi ilman muuta noudattamaan toimituksen täytäntöönpanoa varten annettuja määräyksiä.
Luodessaan silmäyksen pienestä ristikkoakkunasta torille hän näki mestauslavan ja parinkymmenen askeleen päässä siitä hirsipuun, josta de Witt veljesten häväistyt maalliset jäännökset oli poistettu maaherran käskystä.
Lähtiessään huoneesta seuratakseen sotamiehiä Kornelius halusi vielä kerran katsoa Rosan enkelinsilmiin, mutta hän näki sotamiesten miekkojen ja keihäiden välitse vain puupenkin vieressä maassa makaavan ruumiin ja värittömät kasvot, puolittain pitkien kiharoiden peitossa.
Mutta mennessään tiedottomaksi oli Rosa totellakseen ystäväänsä laskenut kätensä samettiliivilleen, ja tajutonnakin suojeli hän yhä vielä vaistomaisesti Korneliuksen hänelle uskomaa aarretta.
Ja lähtiessään vankikammiosta näki Kornelius Rosan koukistuneiden sormien lomitse tuon keltaisen raamatunlehden, johon Kornelius de Witt oli niin suurella vaivalla ja tuskalla piirtänyt muutamia rivejä, jotka ehdottomasti olisivat pelastaneet niin ihmisen kuin tulpaaninkin, jos Kornelius vain olisi lukenut ne.