Hän ajatteli kaikkia noita kauniita tulpaaneja, Ceylonissa, Bengaalissa ja muualla kasvavia, joita saisi katsella taivaan korkeudesta, istuessaan kaikkein viatonten kanssa Jumalan oikealla puolella ja silmäillen säälivästi tätä maailmaa, jossa herrat Jan ja Kornelius de Witt oli surmattu siksi, että olivat liiaksi ajatelleet politiikkaa, ja jossa ryhdyttiin surmaamaan herra Kornelius van Baerlea siksi että hän oli liiaksi ajatellut tulpaaneja.
— Miekan isku vain, ajatteli tuo filosofi, — ja kaunis unelma on alkava.
Se vain oli tietymätöntä, täytyisikö hänen ehkä, kuten herra de Chalais'n, herra de Thoun ja muiden taitamattomasti mestattujen henkilöiden, kestää yhden iskun asemesta useampia.
Mutta siitä huolimatta nousi van Baerle tyynenä mestauslavan portaita ylös.
Hän nousi mestauslavalle ylpeänä siitä, että oli tuon kuuluisan Jan de Wittin ystävä, ylevän Kornelius de Wittin kummipoika, joskin roistoväki, joka nyt oli kokoontunut häntä katsomaan, oli paloitellut ja paistanut heidät kolme päivää sitten.
Hän polvistui, lausui rukouksensa ja havaitsi hartaalla ilolla, että jos laskiessaan päänsä mestauslavalle piti silmänsä auki, voi vielä viime hetkenään nähdä Buitenhofin ristikkoakkunan.
Ja hetki tuli, jolloin hänen oli tehtävä tuo kammottava liike. Kornelius laski leukansa kostealle ja kylmälle pölkylle. Mutta vastoin tahtoaan hän sulki silmänsä, kestääkseen rohkeammin tuikean iskun, joka oli tekevä lopun hänen elämästään.
Välkähdys heijastui mestauslavalle: teloittaja oli kohottanut miekkansa.
Van Baerle lausui jäähyväiset suurelle mustalle tulpaanille, varmana saavansa herätessään lausua hyvää huomenta Jumalalle maailmassa, jossa vallitsi toisenlainen valo, toisenlaiset värit.
Kolmeen kertaan hän tunsi ilmanhengen alaspäin suhahtavasta miekasta värisevällä kaulallaan.