Mutta — oi ihmettä!
Hän ei tuntenut tuskaa, ei iskuakaan.
Hänelle ei ollut auennut mikään uusi värien maailma.
Äkkiä tunsi van Baerle jonkun tarttuvan varovasti hänen käsiinsä, ja pian hän huomasi seisovansa jalkojensa varassa, joskin hieman horjuvana.
Hän avasi silmänsä.
Joku luki hänen rinnallaan jotakin suurelta, punaisella vahasinetillä varustetulta pergamenttilevyltä.
Ja entinen aurinko, keltaisena ja kalpeana kuten hollantilaisen auringon olla tulee, paistoi taivaalla, entinen ristikkoakkuna silmäili häntä Buitenhofin vankilasta, ja torilla seisoi sama roistoväki kuin ennenkin, mutta ei enää ulvovana, vaan ihmeissään.
Van Baerle koetti parhaansa mukaan katsella ja kuunnella, ja lopuksi hän käsitti kaikki.
Hänen ylhäisyytensä Oranian prinssi Vilhelm, joka nähtävästi pelkäsi että ne seitsemäntoista naulaa verta, jotka van Baerlellä likimmittäin oli ruumiissaan, voisivat painaa liiaksi taivaallisen oikeuden vaa'assa, oli suvainnut ottaa huomioon hänen luonteensa sekä hänen viattomuuttaan todistavat asianhaarat ja vapauttanut hänet kuolemanrangaistuksesta. Sentähden miekka, joka oli luonut tuon uhkaavan välkkeen mestauslavalle, vain oli kiertänyt kolmeen kertaan hänen päätänsä, kuten Tuonelan lintu Turnuksen päätä, mutta ei ollut iskenyt hänen kaulaansa, vaan jättänyt niskanikamat vahingoittumattomiksi. Siksi ei hän ollut tuntenut mitään tuskaa eikä miekaniskua kaulassaan. Sentähden hymyili aurinko hänelle yhä edelleen tuolta tosin sangen vaalealta, mutta sentään aika miellyttävältä taivaanlaelta.
Kornelius, joka oli toivonut näkevänsä Jumalan ja kaiken maailman tulpaanitarhat, tunsi tosin hiukan pettymystä, mutta lohduttautui pian liikutellessaan jonkunmoisella mielihyvällä tuon ruumiinosan joustimia, jota me nimitämme kaulaksi.