Kun siis Boxtel ensi kerran ehdotti Gryphukselle, että tämä toimittaisi hänelle sipulit, jotka vangin täytyi säilyttää joko povellaan tai jossakin kammionsa sopukassa, vastasi Gryphus ajamalla hänet ulos ja usuttamalla vahtikoiran hänen kimppuunsa.
Koiran hampaisiin jäänyt housunpala ei ollut lannistanut Boxtelin rohkeutta. Hän palasi jälleen, mutta tällä kertaa oli Gryphus vuoteen omana, kuumeessa ja käsivarsi taittuneena. Hän ei siis ollut edes ottanut vastaan asiamiestä, mutta tämä oli nyt kääntynyt Rosan puoleen, tarjoten hänelle korvaukseksi noista kolmesta sipulista päähineen puhtaasta kullasta. Vastaukseksi jalo tyttönen, vaikkei tiennytkään kuinka arvokkaita nuo esineet olivat, joiden varastamisesta hänelle tarjottiin niin hyvä hinta, kehotti kiusaajaa kääntymään teloittajan puoleen, tämä kun oli tuomittujen viimeinen perillinen.
Tuo kehotus sai erään tuuman hereille Boxtelin mielessä.
Sillä välin oli tuomio langennut, — nopea, ratkaiseva tuomio. Isak ei ehtinyt lahjoa ketään. Hän päätti noudattaa Rosan neuvoa ja meni teloittajan puheille.
Isak oli varma, että Kornelius kuolisi tulpaanit sydämellään.
Boxtel ei tiennyt ottaa lukuun kahta seikkaa, nimittäin:
Rosaa eli rakkautta;
Vilhelmiä eli armahtavaisuutta.
Ellei Rosaa eikä Vilhelmiä olisi ollut olemassa, olisivat Boxtelin laskut olleet oikeat.
Ilman Vilhelmiä olisi Kornelius kuollut.