Ja tyynenä kuin ennenkin, mutta surumielisempänä kuin tullessaan, jatkoi entinen hallinnonjohtaja matkaansa veljensä huonetta kohden.
II.
VELJEKSET.
Kuten kaunis Rosa huolestuneena oli aavistanut, koettivat kansalliskaartilaiset, Jan de Wittin jatkaessa matkaansa veljensä vankihuoneeseen johtavia kiviportaita ylös, saada Tillyn väistymään joukkoineen, jotka estivät kaartilaisia toteuttamasta hankkeensa.
Tämän nähdessään ihmisjoukko, huomaten kaartilaisten oivat aikeet, huusi kaikin voimin:
— Eläköön kansalliskaarti!
Tilly puolestaan, yhtä varovaisena kuin järkähtämätönnä, keskusteli kaartilaisten kanssa ratsujoukkonsa viritettyjen pistoolien turvissa, koettaen parhaansa mukaan todistaa säätyjen antaman määräyksen velvoittavan häntä kolmen komppanian kanssa vartioimaan vankilaa ympäristöineen.
— Miksikä niin? Miksikä vankilaa on vartioitava? huusivat oranialaiset.
— Te kyselette minulta asioita, joita en tiedä, vastasi Tilly. — Minun on käsketty vartioida ja minä vartioin. Ollen puolittain sotilaita, te, hyvät herrat, tietänette, ettei tällaiseen käskyyn tavata liittää selityksiä.
— Mutta teille on annettu tuo määräys sitä varten että petturit pääsisivät pois kaupungista.