— Vakuutan sen pyhästi.
— Hyvä! Paljon kiitoksia, Rosa! Teitä minun on kiittäminen kaikesta ilosta, mikä tulee osakseni.
Ja kun van Baerlen huulet jälleen lähestyivät ristikkoa yhtä tulisina kuin edellisenä päivänä ja muutoinkin jo oli aika lähteä, veti Rosa päänsä kauemmaksi luukusta ja kurotti kätensä kohden vankia.
Tuossa kauniissa kädessä, jota turhamainen tyttönen hoiti erityisellä huolella, oli sipuli.
Kornelius suuteli intohimoisesti tuon käden sormenpäitä. Tekikö hän sen siksi että tuo käsi piteli suuren mustan tulpaanin sipulia? Vai siksikö, että käsi oli Rosan? Sen jätämme viisaampien ratkaistavaksi.
Rosa läksi, toiset kaksi sipulia poveansa vasten puserrettuina.
Pusersiko hän niitä vasten poveansa siksi että ne olivat suuren mustan tulpaanin sipuleja, vai siksi että hän oli saanut ne Kornelius van Baerleltä? Tähän kysymykseen olisi luullaksemme helpompi vastata kuin edelliseen.
Mutta kuinka lienee ollutkin, — vangin elämä kävi tästä hetkestä suloiseksi ja sisältörikkaaksi.
Rosa oli, kuten tiedämme, antanut hänelle takaisin yhden sipuleista.
Joka ilta hän toi hänelle puutarhasta pivollisen multaa, sitä lajia, jonka Kornelius oli katsonut paraimmaksi, ja joka olikin vallan oivallista.