XVII.
ENSIMÄINEN SIPULI.
Kun Rosa palasi seuraavana iltana, toi hän, kuten sanottu, mukanaan Kornelius de Wittin raamatun.
Ja nyt seurasi muuan noita kohtauksia, joita romaaninkirjoittajat kuvaavat niin suurella mielihyvällä, saadessaan siihen tilaisuutta.
Ristikkoluukku, joka välitti rakastavaisten seurustelua, oli siksi korkealla, etteivät nuo molemmat, jotka tähän saakka olivat tyytyneet lukemaan kaiken luettavansa toistensa kasvoilta, voineet yhtä mukavasti lukea Rosan tuomasta kirjasta.
Rosan täytyi siis lukiessaan nojata luukkuun, pää kumarassa ja kirja lampun tasalla, jota hän piti oikeassa kädessään. Mutta Kornelius keksi kiinnittää lampun nenäliinallaan ristikkoon, ja nyt voi Rosa sormellaan seurata kirjaimia ja sanoja, joita Kornelius antoi hänen tavata, kädessään olkinen lukupuikko, jolla hän ristikon aukoista osotti kirjaimia tarkkaavalle oppilaalleen.
Lampun valo kirkasti Rosan raikkaat kasvot, sielukkaat sinisilmät, vaaleat palmikot, jotka pilkistivät esiin kiiltävän kultakypärin alta, jommoista friisittäret käyttivät pääkoristeenaan, kuten jo on mainittu. Hänen ilmaan kohotetut sormensa, joista veri virtasi poispäin, saivat lampun valossa tuon vaalean ruusunhohteen, joka salaperäisenä todistaa ihon alla pulppuilevasta elämästä.
Rosan äly kehittyi nopeasti Korneliuksen elähyttävän vaikutuksen alaisena, ja jos voitettavat vaikeudet milloin tuntuivat ylen suurilta, niin katseet, jotka sulautuivat yhteen, toisiinsa koskevat ripset ja hiukset synnyttivät salamoita, jotka olisivat pystyneet valaisemaan pimeimmänkin järjettömyyden yön.
Ja tultuaan huoneeseensa Rosa kertasi mielessänsä saamansa sisäluvun opetukset sekä niihin liittyvät salaiset rakkaudenharjoitelmat.
Eräänä iltana hän tuli puolta tuntia myöhemmin kuin tavallisesti.