Puolen tunnin myöhästyminen oli siksi vakava asia, että Kornelius heti ensiksi tiedusteli sen syytä.
— Elkää toruko, sanoi tyttö, — se ei ole minun syyni. Isäni on Loewesteinissä uudistanut tuttavuutensa erään miehen kanssa, joka kävi Haagissa usein hänen puheillaan, haluten nähdä vankilaa. Hän on hyvälaitainen ihminen, kertoelee kernaasti pullon ääressä hauskoja juttuja, on runsaskätinen ja maksaa kernaasti juomingit toistenkin puolesta.
— Ettekö tiedä hänestä mitään muuta? kysyi Kornelius ihmeissään.
— En, vastasi tyttö. — Isäni on jo pari viikkoa ollut vallan ihastunut tuohon tulokkaaseen, joka käy niin ahkerasti hänen luonaan.
— Voi sentään! sanoi Kornelius pudistaen levotonna päätänsä, sillä jokainen uusi tapahtuma tuntui hänestä huonolta enteeltä. — Hän on varmaankin tuollainen vakoilija, jommoisia tavataan lähettää vankiloihin pitämään silmällä sekä vankeja että vartijoita.
— Sitä en luule, sanoi Rosa hymyillen. — Jos tuo kunnon mies pitää jotakin silmällä, niin ei se ainakaan ole isäni.
— Kukas sitten?
— No, esimerkiksi minä!
— Te?
— Miksikä se ei olisi mahdollista, sanoi Rosa nauraen.