— Olette oikeassa, vastasi Kornelius huoaten. — Te ette tule aina tyytymään pelkkiin kosijohin, tuo mies voi tulla puolisoksenne.
— Miksikä ei.
— Ja mihin perustuu tuo iloisa otaksumisenne?
— Pelkoni, te tarkoitatte.
— Kiitän teitä. Siis: mihin perustuu tuo pelkonne?
— Nähkääs…
— Kuuntelen jännityksellä, puhukaa!
— Tuo mies kävi jo Haagissa ollessamme, monta kertaa Buitenhofissa. Muistan nyt, että se tapahtui juuri silloin, kun te olitte siellä. Kun minä läksin kaupungista, läksi hän sieltä myöskin; kun minä saavuin tänne, saapui hän myös. Haagissa hän keksi tekosyyksi, että halusi nähdä teitä.
— Nähdä minua? Minua?
— Se oli ilmeisesti vain tekosyy, sillä nyt, kun hän vieläkin voisi vedota tuttavuuteensa teidän kanssanne, koska te olette jälleen tullut isäni vangiksi, tai isäni pikemminkin teidän vartijaksenne, hän ei enää lainkaan puhu teistä. Kuulin hänen eilen sanovan isälleni, ettei hän tunne teitä.