— Olette oikeassa, — mutta miettikää sentään vielä ehdotustani. Näen että te kieltäytyessänne tuosta toimiskelusta kiellätte itseltänne suuren huvin.
Ja hän lausui nuo sanat hymyillen tavalla, joka vaikutti hieman ivalliselta.
Kornelius vaipuikin hetkeksi mietteisiin, ja voi nähdä hänen taistelevan kiihkeitä mielihaluja vastaan.
— Ei, ei, huudahti hän, osottaen muinaisaikaista järkähtämättömyyttä. — Ei, se olisi heikkoutta, mielettömyyttä, kunnottomuutta! Olisi anteeksiantamatonta, jos saattaisin tämän viimeisen apuneuvomme alttiiksi kaikille vihan ja kateuden puuskille. Ei, Rosa, ei! Huomenna päätämme teidän tulpaaninne paikasta. Te hoidatte sitä minun määräysteni mukaan. Ja mitä kolmanteen sipuliin tulee, — Kornelius huokasi syvään, — mitä tuohon kolmanteen sipuliin tulee, niin säilyttäkää sitä kaapissanne! Säilyttäkää sitä kuten saituri säilyttää ensimäistä tai viimeistä kultarahaansa, kuten haavoittunut viimeistä veripisaraansa! Minulla on mielessäni vakuutus, että tuo sipuli on oleva pelastuksemme, rikkautemme! Pitäkää siitä hyvää huolta! Ja jos salama iskisi Loewesteinin linnaan, niin luvatkaa minulle, Rosa, että sormustenne ja korujenne asemesta, tuon kultakypärin asemesta, joka niin kaunistaa kasvojanne, pelastatte tuon viimeisen sipulin, jossa musta tulpaanini uinailee!
— Olkaa levollinen, herra Kornelius, lausui Rosa samalla vienon surullisesti ja juhlallisesti. — Olkaa aivan levollinen, teidän toivomuksenne ovat minuun nähden käskyn veroisia!
— Ja jos te huomaatte, jatkoi Kornelius yhä kiihtyen, — että teitä vakoillaan, että teidän käyntinne täällä herättävät huomiota, että isänne tai tuo inhottava Jakob, jota kiroan, kuuntelevat keskustelujamme, niin uhratkaa heti minut, minut, jolle te merkitsette elämän onnea, jolla ei ole ketään muuta koko maailmassa! Uhratkaa minut, elkää tulko enää luokseni!
Rosan sydäntä ahdisti, kyyneleet kohosivat hänelle silmiin.
— Minua onnetonta! lausui hän.
— Mitä tarkoitatte? kysyi Kornelius.
— Huomaan erään seikan.