— En tunne nyt enää tuskia sinut nähdessäni.
— Rakas Kornelius raukkani, jos et sinä kärsikään, niin kärsin minä sen enemmän nähdessäni sinut tässä tilassa, siitä voit olla vakuutettu.
— Olenkin ajatellut enemmän sinua kuin itseäni, ja kidutuksen kestäessä en lausunut muuta valitusta kuin kerran vain: »Veli parkani!» Mutta nythän olet täällä, — unohtakaamme tuo kaikki! Tulet minua noutamaan, eikö niin?
— Niin kyllä.
— Olen jo parantunut. Auta minut pystyyn, veljeni, niin saat nähdä kuinka hyvin voin kävellä.
— Sinun ei tarvitse kävellä kauas. Vaununi odottavat tuolla lammikon luona Tillyn ratsujoukon turvissa.
— Tillyn ratsujoukon turvissa? Miksikä se on täällä?
— Otaksutaan, lausui Jan, kasvoillaan tavallinen surumielinen hymyilynsä, — että Haagin asukkaat tahtovat olla lähtöäsi näkemässä ja pelätään hiukan että voisi syntyä mellakkaa.
— Mellakkaa? toisti Kornelius, tarkaten veljeänsä, joka näytti joutuneen hämilleen. — Mellakkaako?
— Niin kyllä, veljeni.