Kello kahdeksan aamulla aukeni ovi, mutta Kornelius ei edes kääntänyt päätäänkään. Hän oli kuullut Gryphuksen raskaat askeleet porraskäytävästä, mutta hän tunsi varsin hyvin mielessään, että Gryphus tuli yksin.
Hän ei katsahtanut edes vanginvartijaan päinkään.
Ja kumminkin olisi hän halunnut tiedustella häneltä Rosan vointia. Niin oudolta kuin sellainen kysymys isästä voikin tuntua, yritti hän kumminkin jo tehdä sen. Itsekkäästi toivoi hän, että Rosa olisi sairas.
Ellei mitään erikoista tapahtunut, ei Rosa koskaan tullut päivällä. Siis ei Kornelius voinut lainkaan täyttä totta odottaa häntä ennen iltaa. Mutta hänen äkilliset vavahduksensa, ovelle päin kuunteleva korvansa, nopeat luukkuun suuntautuvat katseensa todistivat sentään hämärästä toivosta, että Rosa poikkeaisi tavallisista tavoistansa.
Gryphuksen tullessa toisen kerran oli Kornelius, unohtaen vanhan vihan, tiedustellut vartijaltaan kuinka tämä voi. Mutta Gryphus oli vastannut yksikantaan kuin spartalainen:
— Voin hyvin.
Kolmannella kerralla Kornelius muutti kysymyksen muodon.
— Ei kukaan ole sairas Loewesteinissä? tiedusteli hän.
— Ei! vastasi Gryphus vielä lyhyempään kuin edellisellä kerralla ja sulki oven hänen nenänsä edessä.
Tottumatonna liioin kuulemaan kohteliaisuuksia vangiltaan, oli Gryphus käsittänyt nuo kysymykset lahjomisen alkuyrityksiksi.