Kornelius oli jälleen yksin. Kello oli seitsemän illalla, ja nyt uudistuivat edelläkuvatut tuskat, kiihkeämpinä vain kuin eilisiltana.
Mutta kuten eilen, kuluivat tunnit tänäänkin tuomatta mukanaan tuota suloista ilmiötä, joka ristikon takaa oli kirkastanut Kornelius raukan tyrmän ja valaissut sen poissaoloajakseenkin.
Van Baerle vietti yön todellisen epätoivon vallassa. Seuraavana päivänä tuntui hänestä Gryphus entistä rumemmalta, raaemmalta ja inhottavammalta: hänen päässään, tai pikemmin sydämessään, oli herännyt toivo, että Gryphus esti Rosaa tulemasta.
Hänessä heräsi hurja halu kuristaa Gryphus kuoliaaksi. Mutta Korneliuksen kuoliaaksi kuristama Gryphus olisi kaikkien jumalallisten ja inhimillisten lakien mukaan estänyt Rosaa näkemästä Korneliusta enää konsanaan.
Täten pelastui siis vanginvartija mitä suurimmasta vaarasta, vaaraa aavistamattaankaan.
Ilta tuli, ja Korneliuksen epätoivo muuttui surumielisyydeksi. Tuo surumielisyys oli sitä synkempää, kun hänen surunsa ohella täytyi ajatella myöskin tulpaani parkaansa. Huhtikuu oli ehtinyt juuri siihen kohtaan, jota taitavimmat puutarhurit katsovat tulpaanien istuttamiselle soveliaimmaksi. Hän oli sanonut Rosalle: — Minä määrään päivän, jolloin sipuli on istutettava. — Hän olisi tänään määrännyt sen seuraavana iltana tapahtuvaksi. Sää oli oivallinen, ilmaa, joka tosin vielä oli hiukan kosteata, lämmittivät huhtikuun kalpeat, mutta kalpeudestaan huolimatta niin suloiset auringonsäteet. Entä jos Rosa antaisi oikean istuttamisajan mennä ohi, jos tuskaan, jota hän tunsi, kun ei saanut Rosaa nähdä, vielä liittyisi mielenhaikeus siitä, että sipuli turmeltuisi liian myöhäisen istutuksen johdosta, — tai jos se jäisi tykkänään istuttamatta!
Ei ihme, jos Korneliukselle, molemmat huolet sydämessään, ruoka ja juoma lakkasi maittamasta!
Näin kävi hänen neljäntenä päivänä.
Kornelius oli säälittävän näköinen, kun hän mykkänä ja tuskasta ja paastosta kalpeana katsoi ulos ristikkoakkunastaan, pyrkien vaaran uhalla, ettei enää voisi vetää päätään takaisin, katsomaan akkunasta vasemmalla olevaan, rantaan päin aukenevaan pieneen puutarhaan, josta Rosa oli hänelle puhunut, ja jossa hän toivoi huhtikuun vaaleassa päivänpaisteessa näkevänsä nuoren tytön tai tulpaanin, nuo molemmat kadottamansa lemmityt.
Illalla Gryphus sai viedä pois Korneliuksen aamiaisen ja päivällisen; hän oli niihin tuskin koskenutkaan.