— Oi, sanoi hän, — teidän tulpaaninne on ollut suuressa vaarassa.
Kornelius vavahti ehdottomasti, tarttuen siten ansaan, jos Rosan sanat todella olivat ansaksi tarkoitetut.
— Suuressa vaarassa! huudahti hän vavisten. — Hyvä Jumala, missä vaarassa?
Rosa katsoi häneen lempeän säälivästi, tuntien vaativansa tuolta mieheltä mahdottomia ja olevansa pakotettu pitämään hyvänänsä hänen heikkoutensa.
— Te olitte oikeassa, sanoi Rosa, — tuo ihailija, herra Jakob, ei tullut minun tähteni.
— Kenen tähden hän sitten tuli? kysyi Kornelius levotonna.
— Hän tuli tulpaanin tähden.
— Oi! huudahti Kornelius, kalveten enemmän kuullessaan tuon uutisen kuin oli kalvennut, kun Rosa erehtyen oli kaksi viikkoa aikaisemmin kertonut hänelle Jakobin tulleen hänen tähtensä.
Rosa näki hänen kauhistuksensa, ja Kornelius voi hänen kasvojensa ilmeestä arvata hänen ajattelevan sitä, mitä me juuri lausuimme.
— Suokaa anteeksi, Rosa, sanoi hän, — minähän tunnen teidät, — tunnen hyvyytenne ja rehellisen sydämenne. Jumala on antanut teille ajatus-, arvostelu- ja liikkumiskyvyn sekä voimaa puolustautua, mutta vaaranalaiselle tulpaani raukalleni Jumala ei ole antanut mitään tästä kaikesta.