— Sipuli on ollut jo kuusi päivää maassa.
— Missä sitten? Kuinka niin? huudahti Kornelius. — Hyvä Jumala, kuinka varomatonta! Missä se on? Minkälaisessa maassa? Onko se sopivalla paikalla puutarhassa? Eikö tuo inhottava Jakob voi sitä löytää ja varastaa?
— Ei, ellei hän lyö rikki huoneeni ovea.
— Se on siis teidän huoneessanne, Rosa, sanoi Kornelius hiukan rauhoittuneena. — Mutta millaisessa mullassa, millaisessa astiassa? Estehän liene pannut sitä juurtumaan veteen, kuten Haarlemin ja Dordrechtin kunnon naiset, jotka itsepintaisesti kuvittelevat että vesi voisi korvata mullan, — vesi, jossa on kolmekymmentäkolme osaa happea ja kuusikymmentäkuusi osaa vetyä, jota vastoin… Mutta mitä minä tässä teille juttelenkaan…
— Se kuuluu todellakin hiukan liian oppineelta minun korvissani, vastasi Rosa hymyillen. — Tyydyn siis vastaamaan teille, teitä rauhoittaakseni, että sipulinne ei ole vedessä.
— Vapautatte minut suuresta huolesta.
— Se on oivassa kiviruukussa, joka on juuri samankokoinen kuin se, johon te olitte istuttanut oman sipulinne. Se kasvaa maassa, jonka olen valmistanut sekoittamalla kolmeen neljäsosaan mitä oivallisinta puutarhamultaa neljäsosan tieltä ottamaani maata. Oi, olen kuullut teidän ja tuon Jakob konnan — kuten te häntä nimitätte — niin usein sanovan millaisessa mullassa tulpaanin tulee kasvaa, että tiedän sen yhtä hyvin kuin Haarlemin etevin puutarhuri.
— Ja nyt on vielä jäljellä kysymys päivänpaisteesta. Mitä siitä tiedätte kertoa?
— Nyt se on koko päivän päivänpaisteessa, milloin aurinko vain paistaa. Mutta kun se on noussut maasta esiin ja päivänpaiste on käynyt kuumemmaksi, menettelen minä kuten te teitte, rakas herra Kornelius. Pidän sitä itäänpäin olevalla akkunallani kello kahdeksasta aamulla kello yhteentoista, ja länteenpäin olevalla kello kolmesta iltapäivällä kello viiteen.
— Oikein, oikein! huudahti Kornelius. — Te olette oiva puutarhuri, ihana Rosani. Mutta pelkään että tulpaanini hoito vie kaiken aikanne.