— Se on kyllä totta, sanoi Rosa, — mutta mitäpä sillä on väliä. Teidän tulpaaninne on minun tyttäreni. Omistan sille sen ajan, jonka omistaisin lapselleni, jos olisin äiti. Ainoastaan rupeamalla sen äidiksi, lisäsi hän hymyillen, — voin lakata olemasta sen kilpailijatar.
— Hyvä, rakas Rosa! mumisi Kornelius, luoden nuoreen tyttöön katseen, joka tulkitsi paljoa ilmeisemmin rakastavan miehen kuin tulpaaninviljelijän tunteita ja hiukan lohdutti Rosaa.
Nyt seurasi hetken vaitiolo, kun Kornelius pyrki ristikon takaa tavottamaan Rosan kättä, jonka tämä veti pois.
— Siis kuusi päivää on sipuli jo ollut maassa, jatkoi Kornelius.
— Niin kyllä, herra Kornelius, vastasi tyttö.
— Eikö se vielä ole versonut esiin?
— Ei, mutta luulen taimen tulevan esiin huomenna.
— Huomisiltana saan taas kuulla siitä, kuten teistä itsestännekin, eikö niin, Rosa? Tyttärenne, kuten sitä nimititte, kiinnittää suuressa määrin mieltäni, mutta sen äiti vielä melkoista enemmän.
— Huomennako? sanoi Rosa, luoden salaa katseen Korneliukseen. — En tiedä, voinko tulla huomenna.
— Hyvä Jumala! sanoi Kornelius. — Miksi ette voisi tulla huomenna?