— Minulla on tuhansia tehtäviä.
— Ja minulla aina vain yksi ja sama.
— Niin, rakastaa tulpaanianne.
— Rakastaa teitä, Rosa.
Rosa pudisti päätänsä.
Jälleen seurasi äänettömyys.
— Kaikki vaihtelee luonnossa, sanoi van Baerle katkaisten vaitiolon. — Kevään kukkasia seuraavat toiset kukat, ja mehiläiset, jotka hellästi hyväilivät orvokkeja ja kultalakkoja, lähestyvät taas yhtä rakastavaisina kuusamaa, ruusuja, jasmiineja, päivänkukkia ja kurjenpolvia.
— Mitä te tuolla tarkoitatte? kysyi Rosa.
— Sitä, neiti, että teitä huvitti aluksi kuulla iloistani ja huolistani. Te vaalitte yhteisen nuoruutemme kukkaa. Mutta minun kukkani oli tuomittu kuihtumaan varjossa. Vangin toiveitten ja ilojen kukkatarhalla on vain yksi vuodenaika. Se ei ole noiden ihanain kukkatarhojen vertainen, joissa ilma on raikas ja päivä paistaa. Kun kevätsato on korjattu, entävät mehiläiset sellaiset kuin te, hentovartaloiset, kultasarviset mehiläiset, läpikuultavin siivin ristikkojen välitse pois, paeten kylmää, yksinäisyyttä, alakuloisuutta, hakemaan sulotuoksua ja lämpöä, hakemaan onnea!
Rosa loi Korneliukseen katseen, jota tämä ei huomannut. Hän oli luonut silmänsä taivaalle.