— Lukuunottamatta mustaa tulpaania, huokasi Rosa, jonka itsepintaiset kädet vihdoinkin suostuivat hyväillen antautumaan Korneliuksen suudeltaviksi.
— Yli kaiken, Rosa.
— Voinko luottaa teihin?
— Kuin Jumalaan.
— Mutta tuo vakuutuksenne ei velvoita teitä rakastamaan minua kovinkaan paljoa.
— Valitettavasti ei, — mutta se velvoittaa teitä johonkin.
— Mihinkä sitten?
— Pysymään toistaiseksi naimatonna.
Rosa hymyili.
— Oi kuinka itsekäs te olette, sanoi hän. — Teillä on lemmitty, jota jumaloitte. Te ajattelette vain häntä, uneksitte vain hänestä. Kun teidät tuomitaan kuolemaan, omistatte mestauslavalla viimeisen huokauksenne hänelle. Ja kumminkin te vaaditte minua, tyttö parkaa, luopumaan tulevaisuudentoivoistani, kunnianhimostani.