— Mutta mistä lemmitystä te sitten puhutte? kysyi Kornelius, hakien turhaan muistinsa kätköistä naista, jota Rosa olisi voinut tarkoittaa.
— Teidän tummasta kaunottarestanne, hyvä herra, — tuosta solakkavartisesta, hentojalkaisesta, ylväästä kaunottaresta. Puhun kukastanne.
Kornelius hymyili.
— Mutta entä te, kunnon Rosani. Lukuunottamatta ihailijaanne Jakobia, jonka sydän tosin kuuluu toiselle, teillä on liuta kosiskelijoita, jotka teitä imartelevat. Muistatteko, mitä te minulle kerroitte Haagin ylioppilaista, upseereista, kauppapalvelijoista? Eikö Loewesteinissä ole lainkaan kauppapalvelijoita, ei upseereja eikä ylioppilaita?
— On, yllin kyllin.
— Ja ne kirjoittelevat?
— Niin tekevät.
— Ja nyt, kun te osaatte lukea…
Ja Kornelius huokasi ajatellessaan että Rosan oli kiittäminen juuri häntä, vanki parkaa, siitä että osasi lukea rakkaudenkirjeensä.
— Mutta lukiessani nuo kirjeet, sanoi Rosa, — ja pyrkiessäni tutustumaan ihailijoihini, noudatan vain teidän määräyksiänne.