— Kuinka, minun määräyksiäni?
— Niin kyllä. Ettekö muista enää, sanoi Rosa, vuoroonsa huoaisten, — tuota testamenttia, jonka olette kirjoittanut herra Kornelius de Wittin raamattuun? Minä en sitä puolestani unohda, sillä nyt, kun osaan lukea, luen sen uudelleen joka päivä, usein kahdestikin päivässä. Tuossa testamentissa te määräätte, että minun on rakastettava kuudenkolmatta tai kahdeksankolmatta vuoden ikäistä miestä ja mentävä naimisiin hänen kanssaan. Koetan hakea tuollaista nuorta miestä, ja kun päiväni kuluvat tulpaaninne hoitamiseen, täytyy teidän suoda minun käyttää ilta häntä hakeakseni.
— Oi Rosa, tuo testamentti on laadittu sillä edellytyksellä että minä kuolisin, ja, kiitos taivaan, minä elän!
— No hyvä, luovun siis hakemasta tuota kuuden- tai kahdeksankolmatta vuoden ikäistä miestä ja tulen edelleen teitä tervehtimään.
— Oi Rosa, tulkaa, tulkaa!
— Mutta minulla on muuan ehto.
— Suostun siihen etukäteen.
— Ehtoni on, ettei mustaa tulpaania mainita kolmeen päivään.
— Ei koskaan, jos niin tahdotte.
— Ei pidä sentään vaatia mahdottomia, vastasi tyttönen.