Tosinhan näistä seitsemästäkymmenestäkahdesta tunnista jo oli kulunut kolmekymmentäkuusi.
Toiset kolmekymmentäkuusi kyllä myöskin kuluisivat pian: kahdeksantoista odotellessa, kahdeksantoista Rosaa muistellessa.
Rosa tuli tavalliseen aikaan. Kornelius kesti sankarimaisesti rangaistuksensa. Hän olisi ollut oiva pythagoralainen, ja jos hänen olisi sallittu kerran päivässä kysyä kuulumisia tulpaanistaan, olisi hän rauhallisesti tyytynyt veljeskunnan sääntöjen mukaisesti muutoin vaikenemaan viisi vuotta.
Onneksi hänen kaunis vieraansa käsitti varsin hyvin, että jos on toisaalta vaatelias, täytyy toisaalta olla myöntyväinen. Hän salli siis Korneliuksen vetää hänen sormensa ristikon aukosta sisään, hän salli Korneliuksen suudella hänen hiuksiaan ristikon lomitse.
Lapsi parka! Tuo lemmenleikki oli hänelle paljoa vaarallisempaa kuin tulpaanista puhuminen olisi ollut.
Hän käsitti tämän palatessaan huoneeseensa sykkivin sydämin, posket hehkuvina, huulet kuivina, silmät kosteina.
Kun siis seuraavana iltana ensi sanat, ensi hyväilyt oli vaihdettu, loi Rosa ristikon takaa pimeässä Korneliukseen tuollaisen katseen, jonka tuntee sitä näkemättä, ja hän lausui:
— Olkaa iloissanne! Se on jo kohonnut esiin!
— Mikä? kysyi Kornelius, rohkenematta uskoa Rosan itsestään lyhentävän hänen koetusaikansa.
— Tulpaani, sanoi Rosa.