— Kuinka, huudahti Kornelius, — te sallitte siis?
— Olkoon menneeksi! sanoi Rosa kuten hellä äiti, joka suo lapselleen ilon.
— Oi Rosa! huudahti Kornelius, kurottaen huulensa ulos ristikosta, toivoen kohtaavansa posken, käden, otsan tai jotain muuta.
Hän kohtasi parasta kaikesta, — puoliavoimet huulet.
Rosa päästi huudahduksen.
Kornelius käsitti, että oli parasta nopeasti jatkaa keskustelua. Hän käsitti, että tuo odottamaton kosketus oli kovasti pelästyttänyt Rosaa.
— Kasvaako se suoraan? kysyi hän.
— Suoraan kuin nyplypuikko, vastasi Rosa.
— Onko se jo pitkäkin?
— Ainakin kaksi tuumaa.