Kornelius päästi hurjan ilohuudon.
Hilliten sitten äkkiä mielensä ja pannen kätensä ristiin hän lausui:
— Oi Rosa, teidän vertaistanne enkeliä ei ole olemassa!
— Eikö todellakaan! lausui Rosa, hymyillen hänen kiihkolleen.
— Rosa, te olette nähnyt niin paljon vaivaa, te olette tehnyt niin paljon minun hyväkseni. Rosa, tulpaanini on puhkeava kukkaan, ja sen kukka on oleva musta! Rosa, Rosa, te olette täydellisin luoduista!
— Mustan tulpaanin jälkeen sentään?
— Vaiti, te ilkeä olento. Säälikää minua, elkää turmelko iloani. Mutta, Rosa, jos tulpaani on kehittynyt niin pitkälle, niin kukka aukenee parin, kolmen päivän perästä?
— Niin kyllä, huomenna tai ylihuomenna.
— Oi, mutta minä en saa nähdä sitä, huudahti Kornelius, heittäytyen taapäin, — en saa suudella tuota Luojan ihmeteosta, kuten suutelen teidän käsiänne, Rosa, hiuksianne, poskianne, jos ne sattuvat olemaan luukkuni läheisyydessä.
Rosa lähensi poskensa ristikkoon, ei enää sattumalta, vaan vapaaehtoisesti. Ahnaasti kiintyivät siihen nuoren miehen huulet.