— Oi, sanoi hän, — Jumala lähettää kukalleni sielun!
Ja ikäänkuin hän olisi arvannut oikein, hän kuuli melkein samana hetkenä eteisestä askeleita, keveitä kuin keijukaisen, ja hameen kahinaa, joka oli kuin siipien suhahtelua, ja tuttu ääni lausui:
— Kornelius, rakas, onnellinen ystäväni, tulkaa, tulkaa pian!
Yhdellä hyppäyksellä kiiruhti Kornelius akkunan luota luukulle. Jälleen kohtasivat häntä Rosan huulet, jotka suudellen kuiskasivat:
— Se on auennut, se on musta, — tässä se on!
— Kuinka, täällä? huudahti Kornelius, irroittaen huulensa tyttösen huulista.
— Niin, niin, täytyy jotain uskaltaa niin suuren ilon takia. Tässä se on, katsokaa!
Toisella kädellään hän kohotti luukulle salalyhdyn, jonka oli sytyttänyt, toisella kädellään hän nosti ihmetulpaanin sen tasalle.
Kornelius päästi huudahduksen ja oli menemäisillään tiedottomaksi.
— Oi Jumalani, Jumalani! mumisi hän. — Sinä palkitset viattomuuteni ja suot minulle hyvityksen vankina olostani, lähettämällä minulle nämä molemmat kukkaset ristikkoni ääreen!