Kornelius jäi paikoilleen, sielu huuliin keskitettynä, kasvot painettuna ristikkoon.
Ilo ja onni oli hänet tukehduttaa. Hän aukaisi akkunansa ja katsoi kauan aikaa, sydän riemua tulvillaan, pilvetöntä sinitaivasta, kuun hopeoimaa, kukkuloiden välitse kiemurtelevaa kaksoisvirtaa. Hän täytti keuhkonsa raittiilla, puhtaalla ilmalla, mielensä lempeillä ajatuksilla, sielunsa hartaalla kiitollisuudella ja ihailulla.
— Oi, sinä olet yhä siellä ylhäällä, Jumalani! huudahti hän puoleksi polvistuen, kiihkeä katse tähtiin kohotettuna. — Suo anteeksi että sitä melkein epäilin viime päivinä, kun piilouduit pilviin enkä enää nähnyt sinua, hyvä, iankaikkinen, laupias Jumala! Mutta tänään, tänä iltana, tänä yönä, — oi, näen sinut kaikkialla taivastesi kuvastimessa ja ennen kaikkea oman sydämeni kuvastimessa.
Hän oli parantunut, tuo potilas parka; vanki raukka tunsi itsensä vapaaksi!
Kornelius vietti osan yötä ristikkoakkunansa ääressä, korvat varuillaan, viisi aistia sulaneina yhdeksi tai pikemmin kahdeksi, — hän katseli ja kuunteli.
Hän katseli taivasta, hän kuunteli mitä maan päällä tapahtui.
Luoden tuon tuostakin silmäyksen eteiseen päin hän mietiskeli:
— Tuolla alhaalla on Rosa, — Rosa, joka valvoo kuten minäkin, odottaen hetkestä hetkeen. Tuolla alhaalla katselee Rosa salaperäistä kukkaa, joka elää, joka aukenee aukenemistaan. Kenties hän tällä hetkellä laskee hennot, lämpöiset sormensa tulpaanin varrelle. Koske siihen varovasti, Rosa! Kenties hänen huulensa koskettavat aukenevaa umppua. Suutele sitä hellävaroin, Rosa, huulesi polttavat! Kenties molemmat lemmittyni tänä hetkenä hyväilevät toisiansa, Jumalan katsoessa heihin alas taivaastansa!
Tänä hetkenä syttyi tähti eteläisellä taivaalla, kiisi läpi avaruuden taivaanrannalta Loewesteiniin saakka ja syöksähti alas linnoituksen kohdalla.
Kornelius vavahti.