— Näkemiin, ystäväni, sanoi Rosa, mieli lohdullisempana.
— Sanokaa: »Rakas ystäväni!»
— Oi ystäväni!
— »Rakas ystäväni», rukoilen teitä, »rakas ystäväni!»
— Rakas, niin kyllä, rakas ystäväni, äännähti Rosa vavisten, ilosta huumaantuneena.
— Siis Rosa, kun kerran olette sanonut »rakas», niin sanokaa myös »onnellinen», — sillä olen ihmisistä onnellisin! Vain yhtä vielä kaipaan, Rosa.
— Mitä sitten?
— Teidän poskeanne, teidän pehmoista, raikasta rusoposkeanne! Oi suokaa minulle vapaaehtoisesti tuo ilo, ettei minun enää tarvitsisi turvata ryöstöön tai sattumaan!
Huoaten päätti vanki rukouksensa, — ja hän kohtasi nuoren tytön huulet, mutta ei sattumalta, kuten Saint-Preux sataa vuotta myöhemmin kohtasi Julian huulet.
Rosa pakeni pois.