XXIII.
KADEHTIJA.
Toden totta tarvitsivatkin nuo ihmisparat Jumalan erityistä suojelusta.
Ei konsanaan vielä epätoivo ollut uhannut heitä niin läheltä kuin tänä hetkenä, jolloin he olivat varmat onnestaan.
Emme epäile siinä määrin lukijan järkeä, että otaksuisimme hänen voineen olla tuntematta Jakob herraa entiseksi ystäväksemme — tai oikeammin sanoen viholliseksemme — Isak Boxteliksi.
Lukija on siis arvannut että Boxtel oli seurannut Buitenhofista Loewesteiniin rakkautensa ja vihansa esineitä, mustaa tulpaania ja Kornelius van Baerleä.
Mitä ei kukaan muu kuin tulpaaninviljelijä, jonka sydämen kateus täytti, olisi voinut aavistaakaan, nimittäin sipulien olemassaoloa ja vangin pyrkimyksiä niitä kasvattaa, sen oli kateus saattanut Boxtelin ainakin aavistamaan, ellei havaitsemaankin.
Olemme nähneet, kuinka hänen oli onnistunut, otettuaan nimen Jakob — paremmin kuin Isak nimisenä — voittaa Gryphuksen ystävyys ja ylläpitää hänen kiitollisuuttaan ja vieraanvaraisuuttaan paraalla paloviinalla mitä Texelin ja Antverpenin välillä valmistettiin.
Hänen onnistui myöskin tukahduttaa Gryphuksen epäluulot, niin epäluuloinen kuin tämä olikin. Hän tukahdutti ne luulottelemalla Gryphukselle tavottelevansa avioliittoa Rosan kanssa.
Paitsi isänylpeyttä, lietsoi hän hänen mielessään myöskin vanginvartijan kunnianhimoa. Hän teki sen kuvailemalla mitä synkimmin värein oppinutta vankia, jota Gryphus säilytti salpojensa takana ja joka tämän vale-Jakobin sanain mukaan oli tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa, tuhotakseen hänen ylhäisyytensä Oranian prinssin.