Tavallinen varas olisi pistänyt kukkaruukun kainaloonsa ja lähtenyt tiehensä. Mutta Boxtel ei ollut tavallinen varas. Hän punnitsi tarkoin kaikki asiat.
Kun hän tarkasti tulpaania salalyhtynsä valossa, tuntui hänestä ettei nyt vielä, sen nykyisellä kehitysasteellaan ollessa, ollut täysin varmoja takeita, että se todella olisi musta, niin selvästi kuin kaikki merkit siihen viittasivatkin.
Jos kukka ei olisikaan musta tai tulpaanissa olisi muuta vikaa, olisi hän turhaan tehnyt itsensä varkauteen vikapääksi.
Varkaus kävisi ilmi, ja sen jälkeen mitä puutarhassa oli tapahtunut, voisivat epäluulot kohdistua häneen; seuraisi tarkastus, ja kuinka hyvin hän ikinä tulpaanin piilottaisikin, oli olemassa mahdollisuus, että se löytyisi.
Jos hän taasen piilottaisi tulpaanin niin hyvin, että olisi mahdoton sitä löytää, voisi se retkillä, jotka silloin kävisivät välttämättömiksi, saada jonkun vamman.
Kun hänellä nyt kerran oli Rosan kamarin avain ja hän voi mennä sinne milloin halusi, oli parasta odottaa kunnes tulpaani kukkisi, ottaa se tuntia ennen tai jälkeen puhkeamisen, kiiruhtaa Haarlemiin ja näyttää se palkintotuomareille, ennenkuin kukaan muu olisi ehtinyt väittää sitä omakseen.
Sitä, joka sen sitten tekisi, syyttäisi Boxtel puolestaan varkaaksi.
Tuuma oli joka suhteessa keksijänsä arvoinen.
Joka ilta, rakastavaisten viettäessä suloisia hetkiä vankihuoneen ristikon ääressä, meni Boxtel nuoren tytön huoneeseen, ei neitseyden pyhättöä saastuttamaan, vaan tarkastamaan mustan tulpaanin kehitystä.
Sinä iltana, johon kertomuksessamme olemme ehtineet, oli hän menetellyt kuten muulloinkin. Mutta, kuten muistettaneen, eivät nuoret tällä kertaa olleet vaihtaneet kuin muutaman sanan, — sitten oli Kornelius lähettänyt Rosan tulpaania vartioimaan.