— Ja nyt lähtekäämme, Kornelius, lausui hän.
III.
JAN DE WITTIN OPPILAS.
Sillä välin kuin Buitenhofin edustalle kokoontuneen kansanjoukon ulvonta, käyden yhä uhkaavammaksi, saattoi Jan de Wittin jouduttamaan veljensä lähtöä vankilasta, oli porvariston lähetystö saapunut kaupungintalolle anomaan Tillyn joukoille käskyä poistua.
Buitenhofilta Hoogstraetille ei ollut pitkä matka. Niinpä nähtiin erään muukalaisen, joka alusta pitäin oli seurannut tuota näytelmää mielenkiinnolla, lähtevän kulkemaan muitten mukana tai pikemmin muitten jälkeen kaupungintalolle päin, saadakseen nopeammin tietoa tapahtumain kulusta.
Tuo muukalainen oli varsin nuori mies, tuskin kahden- tai kolmenkolmattavuotias, eikä hänen olentonsa liioin kuvastanut tarmoa. Nähtävästi hän halusi pysyä tuntematonna, sillä hän kätki kalpeat, kapeat kasvonsa hienoon friisiläiseen palttinanenäliinaan, pyyhkiellen sillä lakkaamatta hikistä otsaansa ja hehkuvia huuliansa.
Tuo katse, läpitunkeva kuin petolinnun, pitkä kaareva nenä, hienopiirteinen suu, jonka kapeat huulet arpi halkaisi, olisivat antaneet Lavaterille, jos hän olisi elänyt tähän aikaan, aihetta sielutieteellisiin tutkimuksiin, jotka varmaankaan eivät aluksi olisi johtaneet tutkittavalle suotuisiin johtopäätöksiin.
Mikä erottaa valloittajan merirosvosta? kysyivät muinaisajan viisaat. Sama, mikä erottaa kotkan haaskakotkasta.
Toisaalla tyyntä voimaa, toisaalla kiihkeätä saaliinhimoa!
Nuo harmahtavat kasvot, tuo hento, sairaalloiselta vaikuttava ruumis, arasteleva vaellus Buitenhofilta Hoogstraetille ulvovan kansanjoukon jäljissä muistuttivat epäluuloista vallanpitäjää tai pelokasta varasta, ja jo mainitsemamme ilmeinen pyrkimys pysyä tuntematonna olisi varmaankin saanut jokaisen järjestyksenvalvojan epäluulot hereille.