Muukalaisella oli yksinkertainen puku ja hän näytti olevan aseetonna. Hänen laiha, mutta tarmokas käsivartensa, luiseva, vaan valkoinen ja hienorakenteinen kätensä nojasi erään upseerin olkaan. Käsi miekan kahvassa oli tämä toveri helposti käsitettävällä mielenkiinnolla Buitenhofin edustalla tarkannut tapahtumain kehitystä aina siihen hetkeen saakka, jolloin toinen matkaan lähtien oli vetänyt hänet mukaansa.
Hoogstraetin torille saavuttua kalpea muukalainen työnsi toverinsa avatun akkunaluukun varjoon ja suuntasi katseensa kaupungintalon parvekkeelle päin.
Mielettömäin huutojen kajahdellessa aukeni akkuna Hoogstraetille päin, ja siihen ilmestyi mies puhelemaan ihmisjoukon kanssa.
— Ken on tuolla parvekkeella? kysyi nuori mies upseerilta, silmäillen puhujaa, joka näytti olevan kiihkeän mielenliikutuksen vallassa ja pikemmin pysyttelevän kiinni parvekkeen käsipuussa, kuin kumartuvan sen ylitse.
— Edusmies Bowelt, vastasi upseeri.
— Mitä hän on miehiään? Tunnetteko häntä?
— Kunnon mies, tietääkseni, teidän ylhäisyytenne.
Kuullessaan upseerin lausuman arvostelun Boweltin luonteesta, nuori mies teki niin ilmeistä pettymystä ja mielipahaa osottavan liikkeen, ettei se voinut jäädä upseerilta huomaamatta, vaan lisäsi tämä:
— Niin olen kuullut sanottavan, teidän ylhäisyytenne. Itse puolestani en tiedä sanoa mitään, kun en ole tuttava herra Boweltin kanssa.
— Kunnon mies, toisti toinen. — Mutta luuletteko, että hän myöskin on rohkea mies?