— Kiellättekö seuranneenne minua puutarhaan sinä päivänä, jolloin minä muokkailin sarkaa, johon aioin istuttaa sipulini? Kiellättekö seuranneenne minua sinne myöskin tuona toisena päivänä, jolloin olin istuttavinani sipulin sinne? Ettekö tuona iltana, lähdettyäni pois, kiiruhtanut lavalle, josta toivoitte löytävänne sipulin? Ettekö kaivanut maata käsillänne, vaikka turhaan, Jumalan kiitos, sillä istuttamistemppu oli vain keksitty teidän aikeittenne ilmisaamiseksi. Kiellättekö tämän kaiken?
Boxtelia ei haluttanut vastata noihin moniin kysymyksiin. Ryhtymättä ollenkaan sanasotaan Rosan kanssa hän lausui kääntyen prinssin puoleen:
— Kaksikymmentä vuotta olen viljellyt tulpaaneja Dordrechtissa, ja olen voittanut jonkun verran mainettakin tällä alalla, — eräs kehittämäni laji on saavuttanut kuuluisan nimen. Olen omistanut sen Portugalin kuninkaalle. Tahdon nyt totuudenmukaisesti esittää puheenaolevan tulpaanin vaiheet. Tämä nuori tyttö tiesi että minun oli onnistunut kasvattaa musta tulpaani, ja yksissä tuumin erään rakastajan kanssa, joka hänellä oli Loewesteinin linnassa, hän päätti saattaa minut turmioon anastamalla tuon sadantuhannen floriinin palkinnon, jonka teidän ylhäisyytenne oikeudentuntoon luottaen toivon voittavani.
— Oi! huudahti Rosa, vihasta poissa suunniltaan.
— Hiljaa! lausui prinssi.
Kääntyen sitten Boxtelin puoleen, hän kysyi:
— Kuka on tuo vanki, jonka sanotte olevan tämän tytön rakastajan?
Rosa oli menettää tajuntansa, sillä prinssin määräyksen mukaan oli tuota vankia vaarallisena rikollisena vartioitava erityisen tarkasti.
Boxtel oli siis peräti mielissään tuosta kysymyksestä.
— Kukako tuo vanki on? toisti hän.