Maaherran otsaan oli kohonnut kylmä hiki, ja hän pyyhkäisi pois ohimolta poskelle valuvan pisaran. Hän taittoi paperin hitaasti kokoon, ja hänen katseensa todisti hänen ajatuksensa vaipuneen tuohon pohjattomaan, toivottomaan kuiluun, jonka nimenä on katumus ja häpeäntunto.
Kohottaen sitten vaivoin päätänsä hän lausui:
— Menkää, herra Boxtel! Oikeus tulee tapahtumaan, kuten olen luvannut.
Sitten hän kääntyi puheenjohtajan puoleen lausuen:
— Te, rakas herra van Systens. pidätte täällä tämän nuoren tytön ja tulpaanin. Jääkää hyvästi!
Kaikki kumarsivat, ja suosionosotusten raikuessa poistui prinssi, katse maahan luotuna.
Mieli hämmennyksissä palasi Boxtel Valkoisen Joutsenen majataloon. Tuo lehtinen, jonka Vilhelm oli ottanut vastaan Rosan kädestä, lukenut, kääntänyt kokoon ja pannut niin huolellisesti taskuunsa, teki hänet levottomaksi.
Rosa lähestyi tulpaania, suuteli hartaasti sen lehteä ja uskoi itsensä Jumalan huomaan mumisten:
— Jumalani, tiesitkö sinä, minkä takia kiltin Korneliukseni piti opettaa minut lukemaan?
Kyllä, Jumala tiesi sen, sillä hän rankaisee ja palkitsee itsekutakin hänen ansioittensa mukaan.