XXVIII.
KUKKASTEN LAULU.
Kertomiemme tapahtumain aikana onneton van Baerle kärsi tyrmässänsä Loewesteinin linnassa kaikkea mitä vain vanki voi kärsiä, kun hänen vartijansa on tehnyt varman päätöksen ruveta hänen teloittajaksensa.
Kun ei Gryphus saanut mitään tietoja Rosasta eikä Jakobista, tuli hän vakuutetuksi, että häntä kohdannut onnettomuus oli paholaisen työtä, ja että tohtori Kornelius van Baerle oli paholaisen maallinen edustaja.
Näin ollen tapahtui, että hän eräänä aamuna — kolmantena Jakobin ja Rosan lähdettyä — tuli Korneliuksen huoneeseen vielä tavallista raivostuneempana.
Kyynärpäät akkunalautaan nojattuina, pää kätten varassa, katse suunnattuna kohden sumuista taivaanrantaa, missä Dordrechtin myllyt pyörittelivät siipiänsä, hengitti Kornelius raitista ilmaa, pidättääkseen kyyneleensä ja estääkseen filosofiaansa haihtumasta kuiviin.
Kyyhkyset olivat yhä vielä olemassa, mutta toivo puuttui, tulevaisuus puuttui.
Rosaa vartioitiin, niin ettei hän päässyt tulemaan. Voisikohan hän edes kirjoittaa, ja jos niin olisikin, voisiko hän toimittaa kirjeensä Korneliukselle?
Ei. Edellisinä päivinä oli Gryphuksen silmissä kuvastunut sellainen raivo ja kiukku, ettei hänen valppautensa varmaankaan hetkeksikään laimennut, ja eikö Rosalla ollut pahempaakin kestettävänä kuin yksinäisyys ja kaipaus? Eikö tuo raaka, vallanhimoinen mies rankaisisi tytärtään kuten isät kreikkalaisissa näytelmissä! Eikö viina, noustuaan tuon juomarin päähän, soisi hänen käsivarrelleen, jonka Kornelius kovaksi onneksi oli niin taitavasti asettanut paikoilleen, kahden kepillä varustetun käden voimia?
Tuo ajatus, että Rosaa kenties rääkättiin, saattoi Korneliuksen pois suunniltaan. Silloin hän tunsi voimattomuutensa, mitättömyytensä. Silloin hän mietiskeli, tekikö Jumala oikein, lähettäessään niin paljon onnettomuutta kahdelle viattomalle olennolle. Ja noina hetkinä hän tunsi luottamuksensa Jumalaan horjuvan. Onnettomuus ei lisää uskoa.