Van Baerle oli myöskin ajatellut kirjoittaa Rosalle. Mutta missä Rosa oli?
Hän oli myös tuuminut kirjoittaa Haagiin, estääkseen Gryphusta ilmiannoillaan tuottamasta hänelle uutta onnettomuutta. Mutta kuinka se olisi voinut tapahtua? Gryphus oli ottanut häneltä pois kynät ja paperin. Mutta vaikkei niin olisikaan ollut, ei Gryphus tietenkään olisi liioin ottanut huolehtiakseen hänen kirjeidensä lähettämisestä.
Kornelius punnitsi uudelleen ja yhä uudelleen mielessään kaikkia noita viheliäisiä juonia, joita vangit tapaavat käyttää.
Hän mietti myöskin pakoa, nyt kun hän ei enää saanut nähdä Rosaa. Mutta kuta enemmän hän sitä mietti, sen mahdottomammalta se hänestä tuntui. Hän oli noita valioluonteita, jotka kammovat kaikkea alhaista ja mieluummin jättävät suotuisan tilaisuuden käyttämättä kuin turvautuvat siveellisesti ala-arvoisiin keinoihin, joiden avulla keskinkertaiset ihmiset edistyvät ja saavuttavat tarkoitusperänsä.
— Kuinka voisi minun onnistua paeta Loewesteinistä, mietti Kornelius, — joskin herra Grotius täältä pakeni. Tuon paon jälkeen on täällä ryhdytty kaikkiin mahdollisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Akkunoissa on vahvat ristikot, ovet ovat kahden-, jopa kolmenkertaisia, vahdit kymmenin verroin valppaampia kuin noihin aikoihin.
— Paitsi ristikkoakkunoita, kaksinkertaisia ovia, valppaita vahteja on minulla vieläkin muuan este, — Gryphus, jonka katse on sitäkin tarkempi, koska viha on sitä teroittamassa.
— Sen lisäksi eräs seikka lamauttaa tarmoni, — nimittäin se, etten saa tavata Rosaa. Joskin käyttäisin kymmenen vuotta elämästäni valmistaakseni viilan, millä sahata poikki ristikon tangot, punoakseni köysiä, joilla laskeutuisin akkunasta alas, kiinnittääkseni hartioihini siivet, millä Daidaloksen tavoin lentäisin täältä tieheni, — niin tuo kaikki olisi turhaa, sillä minua vainoaa kova onni. Viila tylsyisi, köysi katkeaisi, siipeni sulaisivat auringossa. Minut saavuttaisi tuskallinen kuolema. Ruumiini otettaisiin maasta jalkapuolena, käsipuolena, rammaksi lyyhistyneenä. Minut asetettaisiin Haagin museoon rinnan Vilhelm Oranialaisen verisen takin ja Stavesenin merilehmän kanssa, ja yrityksestäni ei olisi muuta seurausta kuin että se tuottaisi minulle kunnian päästä Hollannin nähtävyyksien joukkoon.
— Mutta tiedän toisen, paremman keinon päästä täältä. Olen menettänyt kärsivällisyyteni, menetettyäni ilon seurustella Rosan kanssa ja varsinkin menetettyäni tulpaanini. Epäilemättä Gryphus jonakin päivänä tuntuvasti loukkaa turhamaisuuttani, uhkaa rakkauttani tai henkeäni. Siitä saakka kuin jouduin vankeuteen, on minua vaivannut omituinen itsepintainen voimantunne, joka pyrkii purkaantumaan. Tunnen riidan- ja tappelunhalua, käsittämätöntä tarvetta käydä nyrkkisille. Isken siis kiinni tuon vanhan konnan kurkkuun ja kuristan hänet kuoliaaksi!
Noiden viime sanojen jälkeen Kornelius pysähtyi hetkeksi, katse tuijottavana, huulet yhteenpuristettuina.
Hänen mielessään kyti muuan miellyttävä tuuma.