— No niin, jatkoi hän, — kun olen surmannut Gryphuksen, miksi en silloin ottaisi hänen avaimiansa? Laskeudun sitten rauhallisesti portaita alas, ikäänkuin olisin suorittanut mitä ylevimmän teon. Sitten menen hakemaan Rosaa hänen huoneestansa. Kerron hänelle mitä olen tehnyt, ja me hyppäämme yhdessä Waaliin.
— Olen varma, että voin Rosan kanssa uida virran poikki.
— Mutta hyvä Jumala, tuo Gryphushan on Rosan isä! Kuinka kiintynyt Rosa minuun lieneekin, ei hän ikinä tule hyväksymään sitä, että olen surmannut hänen isänsä, niin raaka ja ilkeä kuin hän onkin. Siis seuraa selvityksiä, sananvaihto, ja sen lähetessä loppuaan tulee jokin vanginvartija tai ovenvartija, joka on tavannut Gryphuksen kuoleman kourissa tai kuoliaaksi kuristettuna, ja hän laskee kätensä olalleni. Sitten joudun jälleen Buitenhofin mestauslavalle ja näen jälleen tuon inhottavan miekan välkähtävän, ja tällä kertaa se ei pysähdykään keskellä tietä, vaan niskani saa tutustua siihen. Siis emme ajattele tuota keinoa, Kornelius ystäväni, se on huono keino!
— Mutta mikä minulle sitten tulee neuvoksi, ja kuinka löytäisin jälleen Rosan?
Tuollaisia ajatuksia liikkui Korneliuksen mielessä sinä hetkenä, jolloin lukija tapasi hänet akkunaansa nojaamassa, kolmantena päivänä sen jälkeen kuin Rosa oli niin äkkiä eronnut isästänsä.
Samassa tuli Gryphus sisään.
Hänellä oli suunnaton keppi kädessään, hänen silmänsä säihkyivät uhkaavasti, hänen huulensa vetääntyivät ilkeään hymyyn, hän horjahteli arveluttavasti, ja koko hänen vaitelias olentonsa todisti pahansuopuutta.
Kornelius, joka pakosta oli käynyt kärsivälliseksi, ja jolle järkikin suositteli tuota samaa kärsivällisyyttä, ei edes käännähtänytkään kuullessaan Gryphuksen tulevan sisään, sillä hän kuuli kyllä, ken tulija oli, ja tiesi liiankin hyvin ettei Rosa saapunut hänen seurassaan.
Ei mikään ole niin vastenmielistä ihmisistä, jotka ovat vihan vimmoissa, kuin välinpitämättömyys niiden puolelta, joihin tuo viha kohdistuu Mikä vahinko, jos voimanponnistus menisikin hukkaan! Mieli hehkuu, veri kuohuu, tunteenpurkaus on välttämätön! Kun kunnon konna on kiihdyttänyt ilkeytensä äärimmilleen, täytyy hänen ainakin saada antaa oiva isku jollekin.
Nähdessään ettei Kornelius liikahtanutkaan, Gryphus koetti tarmokkaalla rykäisyllä herättää hänet ajatuksistaan.