— Syy on aivan yksinkertainen.
— Sano se siis!
— Varsin kernaasti. Tiedän että antaessasi minulle huonoa leipää luulet tuottavasi minulle kärsimystä.
— Myönnän kyllä etten ole sitä tuonut tuottaakseni iloa sellaiselle heittiölle kuin sinä.
— No niin! Mutta koska minä olen noita, kuten tiedät, muutan huonon leipäsi erinomaisen maukkaaksi leiväksi, josta pidän enemmän kuin mitä hienoimmista leivoksista, ja siten huvini on kaksinkertainen, kun saan syödä mieleni mukaista ruokaa ja samalla tuottaa sinulle ääretöntä harmia.
Gryphus päästi raivon ulvahduksen.
— Siis tunnustat olevasi noita, sanoi hän.
— Olenpa niinkin, toden totta. En myönnä sitä muille, sillä voisin joutua polttoroviolle kuten Gaufredy tai Urbain Grandier. Mutta miksikä en sitä myöntäisi kahden kesken ollessamme!
— Hyvä, hyvä, sanoi Gryphus. — Mutta jos noita voi muuttaa hapanleivän vehnäleiväksi, niin eikö hän sentään kuole nälkään, jos hänellä ei ole leipää ollenkaan?
— Mitä sanottekaan!