Tuo kansanpaljous, melu, luonnon ja ihmiskäden aikaansaama komeus huumasi vankia kuin salama, joka olisi kirkastanut hänen vankikoppinsa.
Vaikkei Korneliuksen liioin ollut onnistunut saada matkatoveriltaan omaa kohtaloaan koskevia selityksiä, rohkeni hän kumminkin vielä tiedustella häneltä tuon tungoksen syytä, kun hän ei tiennyt eikä voinut tietää tämän asian mitenkään koskevan häntä itseään.
— Pyytäisin saada kysyä, mitä täällä on tekeillä, herra luutnantti? lausui hän seuralaiselleen.
— Kuten näette, hyvä herra, vietetään täällä juhlaa, vastasi toinen.
— Vai juhlaa! lausui Kornelius synkän välinpitämättömästi kuten se, joka jo aikoja on vieraantunut kaikesta maallisesta ilosta.
Vaiettuaan hetken ajopelien ehtiessä hiukan eteenpäin, hän kysyi:
— Varmaan suurtakin juhlaa, koska kaikkialla on niin paljon kukkasia?
— Niin kyllä, juhlaa, jossa kukat ovat pääasia.
— Oi, mitä sulotuoksuja! Mitä ihania värejä! huudahti Kornelius.
— Pysähdyttäkää, että herra saa katsella! sanoi upseeri tuollaisen sotureille ominaisen lempeän säälintunteen valtaamana sotamiehelle, joka oli ajajan toimessa.