Korneliuksen poskille kohosi puna, väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, hiki helmeili hänen otsallaan.
Ajatellen sitten että juhla hänen ja hänen tulpaaninsa poissaolon johdosta oli epäonnistuva, kun ei ollut palkittavaa ihmistä eikä kukkaa, hän lausui:
— Kaikki nuo kunnon ihmiset tulevat olemaan yhtä onnettomia kuin minäkin, kun eivät saa nähdä tuota ihmettä, jonka takia ovat tulleet, ainakaan muutoin kuin varsin vaillinaisessa muodossa.
— Mitä te tarkoitatte?
— Minä tarkoitan, lausui Kornelius, heittäytyen taapäin vaunuissa, — ettei mustaa tulpaania saa kasvatetuksi kukaan muu kuin eräs, jonka tunnen.
— Silloin on tuo eräs, jonka te tunnette, jo kasvattanut sen, sillä tänä hetkenä on koko Haarlem kokoontunut katselemaan tuota kukkaa, jonka kehittämisen te arvelette jäävän ainiaan suorittamatta.
— Mustaa tulpaaniako? huudahti van Baerle, kumartuen puolta ruumistaan myöten ulos vaununovesta. — Missä se on, missä?
— Tuolla kaukana, valtaistuimella, ettekö näe!
— Näen sen nyt!
— Lähtekäämme, hyvä herra, sanoi upseeri, — meidän täytyy jo jatkaa matkaamme.