— Hän, jonka oma musta tulpaani on, astukoon eteeni!
Lausuessaan viime sanat loi prinssi, tarkatakseen niiden vaikutusta, katseen kolmion kuhunkin kulmaan.
Hän näki Boxtelin syöksähtävän eteenpäin korokkeelta, jolla seisoi.
Hän näki Korneliuksen tekevän ehdottoman liikkeen.
Hän näki upseerin, jonka suojaan Rosa oli ollut uskottuna, taluttavan tai pikemmin työntävän hänet hänen istuimensa eteen.
Kaksinkertainen huuto kajahti yhtaikaa prinssiä oikealta ja vasemmalta puolen.
Kauhusta typertynyt Boxtel, ilon huumaama Kornelius olivat molemmat huutaneet: — Rosa! Rosa!
— Tämä tulpaani on teidän, eikö niin, tyttöseni? lausui prinssi.
— On kyllä, teidän ylhäisyytenne, sopersi Rosa, jonka liikuttava kauneus saattoi kansanjoukon muminalla ilmaisemaan ihastuksensa.
— Oi! mumisi Kornelius, — hän valhetteli siis sanoessaan, että tämä kukka oli varastettu häneltä! Sentähden hän siis läksi Loewesteinistä! Oi hän, hän, jota luulin paraimmaksi ystäväkseni, on unohtanut, pettänyt minut!