Rosa tarttui hänelle ojennettuun käteen ja suuteli sitä kunnioittavasti.
— Lähtekää, sanoi hän, — lähtekää! Kuuluu siltä kuin he murtaisivat oven auki.
Jan de Witt nousi nopeasti vaunuihin, istui veljensä viereen ja sulki jalkapeitteen huutaen:
— Tol-Hekille!
Tol-Hek oli ristikkoportti, joka vei Scheveningenin pieneen satamaan, missä pieni laiva odotti veljeksiä.
Täyttä laukkaa läksi voimakas flaamilainen hevospari kuljettamaan pakolaisia pois.
Rosa seurasi heitä katseillaan kadunkulmaan saakka.
Sitten hän palasi sisään, lukitsi portin ja heitti avaimen kaivoon.
Rosan aavistus ei ollut pettänyt. Melu, jonka hän oli kuullut, johtui todella siitä että kansanjoukko, päästyään nyt vankilan ovelle, pyrki murtamaan sen auki.
Niin luja kuin ovi olikin, ja vaikka vanginvartija Gryphus — sen vaatii kohtuus hänen kunniakseen mainitsemaan — itsepintaisesti kieltäytyi sitä avaamasta, niin oli ilmeistä, että se ennen pitkää oli aukeneva. Kuolonkalpeana mietti Gryphus juuri, eikö olisi parempi avata se, kuin sallia kansan se murtaa, mutta silloin hän tunsi jonkun hiljaa koskettavan hänen vaatteitansa.