— Lapseni, lausui Kornelius, — minulla ei ole antaa sinulle palkinnoksi tuosta palveluksestasi mitään muuta kuin raamattu, jonka löydät huoneestani. Se on rehellisen miehen viimeinen lahja. Toivon että se tuottaa sinulle onnea.
— Kiitän teitä, herra Kornelius, enkä ole koskaan luopuva siitä, vastasi tyttö.
Samassa hän huoaten lisäsi itsekseen:
— Mikä vahinko, etten osaa lukea!
— Huudot kiihtyvät, tyttöseni, lausui Jan. — Luulen ettemme saa hukata hetkeäkään.
— Lähtekää siis, lausui kaunis friisitär, ja hän vei veljekset sisäkäytävää pitkin vankilan toiselle puolen.
Rosan ohjaamina he laskeutuivat parinkymmenen astuimen pituisia portaita alas ja kulkivat sitten hammasreunaisen muurin ympäröimän pienen pihan poikki. Muuriportin auettua he huomasivat onnellisesti saapuneensa kadulle vaunujensa luo, jotka odottivat astuin alaslaskettuna.
— Nopeaan, nopeaan, nopeaan, herrani, ettekö kuule heidän huutoansa! huusi kuski kauhun valtaamana.
Mutta autettuaan Korneliuksen vaunuihin, Jan vielä kääntyi tyttösen puoleen ja lausui:
— Jää hyvästi, lapseni! Mitä ikinä sinulle sanoisimmekin, niin tulkitsisi se perin vaillinaisesti kiitollisuutta, jota tunnemme sinua kohtaan. Uskomme sinut Jumalan haltuun ja toivomme hänen palkitsevan sinulle sen, että olet pelastanut kahden ihmisen hengen.