Kuski pysähdytti, mutta huolimatta herransa hartaista pyynnöistä hän ei tahtonut pelastautua.
Hetkeä myöhemmin olivat vaunut suljetut niiden väliin, jotka tulivat vastaan, ja niiden, jotka kiiruhtivat jälkeen. Kuin liikkuva saari liukuivat ne eteenpäin ylinnä ihmisvirrassa. Mutta äkkiä saari pysähtyi. Muuan johtajista oli nuijalla iskenyt toiseen hevosista, joka nyt veti viimeisiä hengenvetojaan.
Tänä hetkenä aukenivat erään akkunan luukut hiukan, ja siinä nähtiin nuori, kalpea mies, jonka synkkä katse oli kiintynyt alkaneeseen näytelmään.
Hänen takanaan näkyi upseeri, melkein yhtä kalpeana kuin hänkin.
— Oi Jumalani, Jumalani, teidän ylhäisyytenne, mitä nyt seuraakaan? mumisi upseeri.
— Varmasti jotain kammottavaa, vastasi toinen.
— Oi näettekö, he vetävät hallinnonjohtajan ulos vaunuista, he pieksävät häntä, raatelevat häntä!
— Nuo ihmiset näyttävät todellakin olevan raivoisan vihan vallassa, sanoi nuori mies entiseen välinpitämättömään tapaansa.
— Ja nyt he vetävät Korneliuksen vaunuista, — Korneliuksen, joka jo ennestään on ruhjottu ja kidutettu raajarikoksi. Oi katsokaa, katsokaa!
— Olet oikeassa, se on todellakin Kornelius.