Upseeri päästi hiljaisen huudahduksen, kääntäen kasvonsa pois.
Ennenkuin Kornelius de Witt oli ehtinyt vaununastuimelta alas, oli hän saanut rautakangella iskun, joka halkaisi hänen päänsä.
Hän kohottautui vielä pystyyn, mutta vaipui sitten maahan.
Silloin ottivat murhaajat hänet kiinni jaloista ja laahasivat hänet läpi ihmisjoukon, johon hän jätti jälkeensä verisen vaon, mikä sulkeutui heti hänen jälkeensä, ilokiljunnan raikuessa.
Nuori mies kävi yhä kalpeammaksi — mitä tuskin olisi luullut mahdolliseksi —, ja hänen silmäluomensa sulkeutuivat hetkiseksi.
Upseeri huomasi tuon ensimäisen säälin ilmeen kylmäluontoisessa toverissaan, ja pyrkien käyttämään hyväkseen hänen mielensä heltymistä hän sanoi:
— Tulkaa, tulkaa, teidän ylhäisyytenne, he surmaavat varmasti myöskin hallinnonjohtajan!
Mutta nuori mies oli jo avannut silmänsä ja lausui:
— Tuo kansa on todella heltymätöntä. On vaarallista pettää sitä.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi upseeri, — eikö olisi mahdollista pelastaa tuo mies raukka, joka on ollut teidän ylhäisyytenne kasvattaja? Jos on olemassa jokin keino, niin sanokaa se, vaikka se maksaisikin henkeni…